Savupiippu [runo]

Vihertävät puut muuttuvat
kevyesti punaisiksi
auringosta, syksystä.
Lokkien selät hohtavat vaaleanpunaisina
niiden lentäessä kohti Pyynikintoria
Tampereella
aamuruskon aikaan.
Aamuinen laulu kertoo päivän koittavan.
Kaikki eivät näe iltaa.
Lokinpoika valmistautuu talveen jo,
se uskoo olevansa vahva.
Se ei ajattele.
Aurinko nousee kuitenkin

Mukulakivet loistavat
liukkaina, valo
taittuu niistä heijastuen maailmaan.
Yöllä on ollut pakkasta, vesi muodostaa kiteitä
jäljittelemättömiä edelleen.
Alkava päivä enteilee loppua niille
elohopean kohotessa putkessaan.
Vesi ottaa valtaa.
Alku on tapahtunut.

Talvella kaikki on paikallaan.
Vain paikallaan, paikallaan.
Maailma on jäässä,
Näsinneulaa peittää lumi. Se kohoaa yksinäisenä
tyhjyydestä. Yksinäisenä kuin kaikki muukin.
Jouluna ihmiset ovat yhdessä, yhtä, virallisesti
ainakin. Se on diplomatiaa;
Lähimmäistä tulee rakastaa.
Loppiaisena joulu pakataan laatikkoihin ja viedään
kellariin, kertakäyttöinen joutaa roskiin.

Kevään tullen loistaa
aurinko taivaalla kauemmin, värit voimissansa,
rakkaus sydämessä,
dataprojektorin lamppu luokassa.
Vielä ei ole kesäloma.
Nostaen väriloiston taivaalle lentä-
vät vappuilmapallot kohti tuhoaan.
Luonto pyrkii kohti suurempaa epäjärjestystä
sekoittaen heliumin happeen.
Pyynikintori peittyy serpenttiiniin,
lukio sen reunalla on tyhjillään.

~*~*~

Olen vain menneisyyttä.
Kaikki minussa on jo ollut, on
edelleen samoja, uudesti asetettuna. Silti samaa vanhaa
kaavaa toistavaa, yksinäistä.
Mikään ei ole uutta, sillä mikään ei ole
syntynyt tyhjästä, ollut ennen aikaa,
kasvanut jostain.
Ei yksikään riippumaton oleva.
Jokin on vain rakentunut uudelleen
-uudelleen, uudelleen ja yhä edelleen.

Tahtoisin vain (aivan liikaa, selvästi)
lakata miettimästä,
miten tahtoisin olla osa kiertoa, enkä vain katsella
muiden onnea.

~*~*~

Ikkunasta näkyy talojen kattoja.
Ne ovat suuria,
suurempia kuin alhaalta uskoisi.
Ei tarvitse kuin kävellä
tavoittaakseen ne.
Suoraa linjaa eteenpäin unohtaen
jalkojen alta katoavan maan,
portaat, ikkunan,
jonka läpi vain kulkee
silmää räpäyttämättä ja
rikkoen kaiken keksityn.

Skeptisiä ihmisiä pidetään hulluina,
heikentäisihän hallinnan tunnetta
ajatella meidän olevan ihmisiä
maailman kahleissa, ettemme tunne itseämme
saati sitten maailman kauneutta.
Ihmisen maailma on yleistämistä.

Jokin kokee olevansa pysyvä ja aina
unelmoi muusta,
koska ei tahdo pysyä hetkessä.
Se tahtoo vaeltaa läpi ajan ja tunteen,
ymmärtää maailman.
Mikään ei ole ikuista.
Savupiippu Pyynikintorin laidalla luulee olevansa.
Se tahtoo nähdä kauniin järven,
jonne lokit aina lentävät.
Se ei odota näkevänsä jotainmuuta
- järvi on sen kaunein unelma.
Tietämättään savupiippu on
onnellinen
näkemättä saastunutta maailmaa.
Se ei ymmärrä vielä elämää
nähdäkseen sen rumuutta,
se näkee kauniin unelman.
Ehkä se on ylitse ihmisen.

~*~*~

Maailma on kaunis.
Näen sen kauneuden uusiutuvan
kerta toisensa jälkeen ja aina
entistä suurempana; katukivetyksen harmaan sävyt
lumoavat äärettömyydessään
- raosta kurkistaa voikukka
kirkastaen hehkullaan maailmaa.
Samalla tiedän, miksen tahdo olla sellainen.
Tahdon pysyä mukana.
Tahdon kaikkea sitä,
mitä en ole. Vain sitä.
En tahdo olla savupiippu Pyynikintorin laidalla
unelmoimassa
elämästä, jonka vain näen, lopusta tietämättä.
Tahdon elää kuollakseni.
Olen siis ristiriita.

~*~*~

Vihertävät puut muuttuvat kevyesti
punaisiksi auringosta, syksystä.
Samalla punaisella, sama
aurinko, syksy ja puut.
Silti täydellisen erilainen kuin koskaan, nyt, ennen ja tulevassa.
Ainutlaatuinen.
Silti juuri samoista tehty, samalla tavalla.

Yhdestä voi tulla kaksi kahta (vaikkei sitä kukaan uskokaan)
niin kuin avaruus on loputon
ja jääkaapissa pimeää.