Author: Culliina
Beta: Nuppis
Fandom: originaali
Genre: fluffy, adventure, draama
General: K11
Warnings: -
Disclaimer: Hahmot ja juoni ovat minun, mutta Skotlantia en omista
Summary: Nykyään, ollessaan vahna ja kurttuinen, hän kertoo tätä tarinaa eteenpäin -ja yhä edelleen hän voi nähdä pienten kasvojen kurkistavan ikkunan takaa.
A/N: Osallistuu haasteisiin
Originaali10 ja
OTS20 (Yönkulkijat).
On muuten aika tuskaista kopioida alunperin käsinkirjoitettua tekstiä koneelle... noh, eiköhän se ollut vaivan arvoista
Mainittakoon vielä, että tapahtumapaikkana on nykypäivän Skotlanti, vaikka selviäähän se tekstistäkin.
Sisareni vampiainen
”Colin, laittamaan ruokaa!” äiti huusi keittiöstä. Colin nousi sängyltä ja raahusti keittiöön.
Colin McGreen on 14-vuotias skotlantilaispoika. Hän asuu rivitalossa eräässä skotlantilaisessa pikkukaupungissa äitinsä, isänsä ja isoveljensä Marcuksen kanssa.
”Tullaan, tullaan”, Colin vastasi tylsistyneenä. Tavallisessa perheessä ruoan laitto oli äidin tehtävä, mutta ei näköjään heillä... No, omapa olisi vikansa, jos ruoasta tulisi pahaa. Tai siis kun ruoasta tulisi pahaa.
”Jaaha, pikkuveli pääsee perunateatteria pyörittämään!” irvaili Marcus tullessaan Colinia vastaan eteiskäytävässä. Colinin ja Marcuksen huoneet sijaitsivat eteisestä katsottuna oikealla, keittiö ja olohuone vasemmalla. Heidän talonsa ei ollut iso, mutta isoisä oli itse rakentanut sen isän synnyttyä. Tunnearvon takia he eivät raaskineet myydä sitä ja muuttaa isompaan taloon, ehkä vähän lähemmäs isoja kaupunkeja. Tosinaan pikkukaupungin rauhallisuus tympi.
”Minä ja isä lähdemme pian ulos viettämään iltaa ystäviemme kanssa”, äiti aloitti Colinin saapuessa keittiöön, ”joten sinä saat laittaa iltapalan. Minun täytyy mennä laittautumaan.”
Colin huokasi ja alkoi kaivaa kaapista leipää ja leivänpäällisiä. Tätä edes hän ei onnistuisi pilaamaan, se oli varma, mutta miksei Marcus voinut tehdä joskus jotain? Varmasti äiti oli pyytänyt tätäkin, mutta tämä oli jälleen kerran livistänyt jonkin loistavan tekosyyn nojalla. ”Huomenna on historian koe” ja ”pitää mennä tekemään jotain tärkeää” olivat Marcuksen lemppareita ja ne toimivat aina. Tai siis eihän edes äiti uskonut, että Marcuksella joka päivä historian koe oli, mutta jonkin toisen aineen kyllä.
Kun perhe oli syönyt ja vanhemmat lähteneet, Colin lukkiutui huoneeseensa lukemaan.
~*~*~
Colin heräsi unisena sängystään, kirja edelleen kädessä. Hän oli ilmeisesti nukahtanut lukiessaan. Hän hytisi kylmissään; ikkuna oli jäänyt auki. Hän nousi ylös sulkeakseen sen, mutta pysähtyi nähdessään ikkunassa nuoren tytön kasvot.
Tyttö oli pieni ja vaalea. Hänellä oli pikimustat hiukset ja ruusunpunaiset huulet. Hän oli kaunis.
Tyttö katsoi Colinia hetken säikähtäneenä, kääntyi sitten kannoillaa ja lähti juoksemaan poispäin. ”Odota!” Colin huudahti ja ryntäsi ikkunaan. Tyttö oli kuitenkin jo kaukana ja häviäisi pian metsään.
Hetken mielijohteesta Colin hyppäsi ikkunasta ja lähti seuraamaan tyttöä.
Pienestä koostaan huolimatta tyttö oli nopea ja Colin hädin tuskin pysyi tämän perässä. Tyttö syöksyi päätä pahkaa metsikköön ja seurasi pientä, kiemurtelevaa polkua, mutta pian sekin loppui ja kaksikko juoksi metsässä ilman minkäänlaista opastusta. Tyttö tuntui kuitenkin tietävän, minne oli menossa.
Yhtäkkiä tyttö katosi ja Colin pelkäsi jo kadottaneensa hänet, mutta sitten hän kuuli raskaan portin narahtavan. Tyttö oli johdattanut hänet hautausmaalle.
Yö oli kylmä ja pimeä ja Colin paleli. Hän epäröi hetken hautausmaan portilla, mutta rohkaisi lopulta mielensä ja astui sisään.
Jos mahdollista, hautausmaalla oli vielä kylmempi kuin ulkona, ja Colinin läpi kulki puistatus. Oli hiirenhiljaista. Ääntäkään ei kuulunut, edes lehdet eivät havissee. Tyttöä ei näkynyt missään.
Yhtäkkiä Colinin valtasi tunne, että häntä tarkkailtiin. Hän perääntyi pari askelta, ulos hautausmaan portista, ja pinkaisi juoksuun.
Hän juoksi. Hän juoksi nopeammin kuin ikinä eläessään. Välittämättä kyljessä pistävästä kivusta. Mitään yhtä kamalaa hän ei ollut koskaan kokenut.
Viimein hän saapui hengästyneenä talollensa. Vasta siellä hän uskalsi pystähtyä. Hän haukkoi henkeään ja tajusi sitten, että hänen ikkunansa oli kiinni. Joku oli sulkenut sen!
Colinin mielessä välähti, että ehkä tyttö olisi tullut takaisin, mutta kuvitelma häipyi nopeasti. Äiti avasi oven ja katsoi Coliniin niin vihaisesti ja ärtyneenä, että ei jäänyt epäselväksi, kuka hänen paluunsa oli estänyt.
~*~*~
”Yöllisen leikkinsä”, kuten äiti sitä nimitti, jälkeen Colin sai viettää viikon sisällä kotiarestissa. Hän ei päässyt edes kouluun, sillä kevätloma oli juuri alkanut.
Kotiarestissa oli toki hyvätkin puolensa: ainakaan äiti ei häirinnyt häntä. Hänellä oli rutkasti aikaa ajatella asioita kaikessa rauhassa.
Kuka tuo salaperäinen tyttö oli? Mitä hän täällä teki? Ja varsinkin: miksi hän oli juossut Colinia pakoon ilmiselvästi peloissaan. Tytön outoa käytöstä enemmän Colinia kuitenkin vaivasi tytön ulkonäkö. Hänen liidunvalkeat kasvonsa, ruusun(veren?)punaiset huulensa ja pikimustat silmänsä toivat Colinin mieleen... vampyyrin.
”Mutta eihän vampyyreja ole olemassa!” Colin hoki itselleen. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä ilmeisemmältä se kuitenkin tuntui. Tyttöhän oli juossus suorinta tietä -tai oikeastaan polkua- pitkin hautausmaalle ja kadonnut siellä kuin tuhka tuuleen. Vaikka ajatus oli järjetön (eihän vampyyreja ole!) Colin päätti kuitenkin mennä tutkimaan hautausmaata tarkemmin päivällä. Ehkä sieltä löytyisi jokin järkevä selitys kaikelle.
Loppu viikko sujui tuskastuttavan hitaasti, mutta kun aresti loppui, Colin oli valmis. Hän oli viimeisen puoli viikkoa miettinyt siinnotelmia, punninnut mahdollisuuksia. Jos tyttö olisi vampyyri, kaikkein turvallisinta olisi mennä päivällä. Lisäksi mukaan olisi hyvä pakata myös taskulamppu, sillä keskellä hautausmaata oli vanha, hylätty ja rappeutumaan päästetty kappeli. Se oli rakennettu 1885 silloisen uskonnollisen enemmistön, roomalais-katolilaisten, toimesta. Se olisi loistava paikka vampyyrin asuttavaksi.
Päivä, jona operaatio Tutki Hautausmaa käynnistyi, ei olisi voinut olla täydellisempi. Aamulla aamiaispöydässä Marcus ilmoitti lähtevänsä tyttöystävälleen Mialle koko päiväksi. Äiti ja isä taas olivat kutsuneet erään isän vanhan, kouluaikaisen ystävän, Rudolfin, kylään, joten kukaan tuskin kaipaisi Colinia koko päivänä. Hänellä olisi runsaasti aikaa kääntää vaikka koko hautausmaa ylösalaisin.
Marcuksen lähdettyä Colin pujahti huoneeseensa vaihtamaan vaatteita ja hakemaan reppunsa. Vanhemmille hän oli sanonut lähtevänsä kaverilleen Colelle. Cole asui pari kilometriä kaupungin ulkopuolella ja heillä oli lammastila, joten hänen varustustaan ei ihmeteltäisi.
Noin tunnin kuluttua Colin oli valmis lähtemään. Hän laittoi lenkkikengät jalkaansa js lähti hölkkäämään kohti hautausmaata.
Matka hautausmaalle kesti päivällä yllättävän kauan. Ehkä siksi, että nyt Colinilla ei ollut mahdollisesti verenhimoista vampyyria kintereillään. Jostain syystä Colinin oli kuitenkin vaikea uskoa tyttöä pahaksi. Vaikka tämä todennäköisesti oli vampyyri (tämän ajatuksen Colin oli jo onnistunut hyväksymään) niin ehkä tämä kuitenkin olisi -kiltti. Tyttö oli niin pieni, niin pelästynyt, että oli vaikea kuvitella tätä hyökkäämässä ihmisten kimppuun.
Viimein Colin näki edessään hautausmaan muurin. Vielä kirkkaassa päivänvalossakin hautausmaa näytti kylmältä ja kolkolta, luotaantyöntävältä, eikä asiaa auttanut yhtään suuri, pimeä kappeli, jonka uhkaava varjo peitti allensa puolet hautausmaasta.
Jälleen kerran Colinin läpi kulki outo puistatus ja jälleen kerran hän uskaltautui astumaan sisään narisevasta ja vanhasta rautaportista.
Hautausmaa oli täynnä ristejä ja vinossa siesovia hautakiviä. Monta tuntia Colin heilutteli niitä, tutki koloja ja tähysteli puiden oksistoon löytääkseen jälkiä vampyyrista, joka siellä mahdollisesti asui. Kun mitään ei ollut keskipäivään mennessä löytynyt, Colin istuutui eräälle laakealle kivelle lepäämään. Silloin hän näki puiden lomasta pilkottavan kivisen rakennuksen. Se oli vanha, mutta ei kuitenkaan romahtamaisillaan, kuten kappeli. Kappeliin Colin ei ollut uskaltautunut sisälle romahdusvaaran takia. Hän oli vakuuttunut, ettei vampyyri asunut siellä. Tämä kivirakennus oli hyväkuntoinen ja syrjemmällä suurien kuusien kätkemänä. Siis täydellinen paikka vampyyrille!
Colin nousi kiveltä ja käveli nopeasti rakennuksen luo. Se oli luultavasti toiminut jonkinlaisena varastona, sillä se oli täynnä kaikenlaista rojua. Ruostuneita saksia, harava ja kottikärryt lojuivat hujan hajan lattialla.
Eräs asia kuitenkin kiinnitti Colinin huomion. Lattialla ei ollut pölyä, aivan kuin siitä kuljettaisiin säännöllisesti. Ilmakaan ei ollut ummehtunutta, kuten olisi vanhasta rakennuksesta luullut.
Colinin sydän hakkasi nopeasti, kun hän tajusi löytäneensä sisäänkäynnin vampyyrin piilopaikkaan. Pääsisikö täältä hautakammioon?
Silloin ulkoa alkoi kuulua lähestyvien askelten ääni.
”Hei, onko täällä joku?” karhea miesääni huusi. Colin joutui paniikkiin, eikä osannut reagoida mitenkään. Mitä hän voisi sanoa tekevänsä yksin, vanhalla, hylätyllä hautausmaalla? Etsivänsä vampyyrin hautakammiota? Hoitoonhan hänet silloin lähetettäisiin!
Sitten Colinin silmiin osui pieni ikkuna. Se ei ollut kovin korkealla ja hän kyllä mahtuisi siitä läpi.
Askeleet lähestyivät.
Colin kiipesi nopeasti ikkunalle ja hivutti sen auki. Hän kiemurteli itsensä läpi ja hyppäsi maahan -viime hetkellä! Pari sekuntia myöhemmin varaston ovi avattiin.
Hän hiipi hiljaa kauemmas varastosta ja pinkaisi sitten juoksuun. Hän palaisi myöhemmin illalla.
Illalla Colin odotti kärsimättömänä vanhempien menevän nukkumaan. Talon viimein pimennyttyä hän odotti vielä hetken ja hiipi sitten hiljaa ulos. Kylmä yötuuli pörrötti Colinin hiuksia, kun hän jälleen kerran otti suunnakseen hautausmaan ja lähti hölkkäämään. Totuuden hetki oli käsillä.
Hautausmaalla Colin piiloutui erään valtavan kuusen alle, joka oli lähellä varastoa. Sieltä hänellä olisi esteetön näkymä.
Oli luonnottoman hiljaista. Yksikään lintu ei lehahtanut lentoon, yksikään lehti ei havissut. Ainoa ääni oli Colinin nopea hengitys. Hän kuuli jopa epätahtiin lyövän sydämensä sykkeen. Tuntui kuin koko luonto olisi odottanut hänen kanssaan.
Yhtäkkiä joku kosketti hänen olkapäätään. Colin säikähti ja olisi huutanut, ellei pieni käsi olisi tukkinut hänen suutaan.
”Shh!” hiljainen ääni suhahti hänen korvaansa.
Colin seisoi paikalleen jähmettyneenä, silmät säikähdyksestä ammollaan. Tietysti vampyyri oli jo hereillä. Hänen olisi pitänyt tulla juuri ennen iltahämärää. Silloin hän olisi yllättänyt vampyyrin eikä toisinpäin.
”Mitä sinä täällä teet?” tyttö sähisi hänen korvaansa, ”Etkö arvosta henkeäsi ollenkaan? Miksi seurasit minua sinä yönä?” vampyyri veti kätensä Colinin suulta.
”Mi-minä vain...” Colin änkytti. Tähän hän ei ollut osannut varautua. Eivätkös vampyyrit yleensä purreet uhrinsa kaulavaltimoon ja tappaneet tämän?
Silloin hautausmaan portti narahti.
Tyttö sihahti hiljaa; se kuulosti kiroukselta, ja työnsi Colinin nopeasti piiloon kuusen alle.
”Camilla kulta, sinäkö siellä?”
Colinin sydän hypähti. Hautausmaalla ei asunutkaan yksi vaan useampi vampyyri! Äskeinen ääni kuului vanhalle ja kurttuiselle naiselle, joka käveli yhdessä vanhan, ryppyisen miehen kanssa suoraan kohti Colinin piiloa.
”Minähän se”, tyttö vastasi ja käveli heitä vastaan.
”Huh, kylläpä minä säikähdin. Katsos, kultaseni, joku oli päivällä käynyt eteisessämme!” Naisen ääni oli pehmeä, ja toi Colinin mieleen hänen oman mummonsa. Vampyyri kuitenkin kulki aivan liian kevyesti ja suorassa ollakseen niin vanha. Ryppyinenkin vampyyrinainen oli ja tämän hiukset olivat harvat ja miltei valkoiset. Silti tämän silmät olivat kirkkaat ja terävät.
Mieskin oli ryppyinen ja ehkä hiukan naista vanhempi. Tämän hiukset olivat harmahtavan ruskeat ja silmät oudon tummanvihreät. Ne pälyilivät ympäriinsä kuin etsien vaaranmerkkejä. Colin painautui syvemmälle oksiston suojaan.
Paikalle saapui vielä yksi vampyyri. Nuorempi kuin vanhukset, ehkä parikymppinen, vahva mies, jolla oli keltaiset, olkapäille ulottuvat hiukset.
”Mikäs sukukokous täällä on?” hän virkkoi ja pysähtyi vain parin metrin päähän Colinista.
”Ei mitään, isä. Eteisessä vain oli käynyt joku ja isoäiti luuli minua tunkeilijaksi”, tyttö hymyili.
Vaalea vampyyri oli siis Camillaksi kutsutun tytön isä ja vanhukset isovanhemmat. Kokonainen vampyyrisuku!
”No, eihän meidän tässä auta seistä”, isoisä murahti, ”Lähdetään etsimään sitä tunkeilijaa!”
Colinin helpotukseksi kaikki kolme aikuista vampyyria levittivät kätensä, heiluttelivat niitä ja nousivat hitaasti lentoon. Tyttö kuitenkin jäi.
”Tajuatko nyt, miten suuressa vaarassa olet täällä? Sinun pitää lähteä. Nyt heti!”
”Mut-mutta... entä sinä?” Colin änkytti. Tänä iltana hän ei näköjään muuta osannutkaan. Hänen sydämensä ei ollut vieläkään rauhoittunut.
Tyttö mietti hetken. ”Tulen teille myöhemmin tänä yönä, pidä ikkunasi auki!” hän hymyili ja juoksi pois. Colin jäi yksin hautausmaalle. Hän seisoi hetken paikoillaan, mutta muisti sitten vampyyrit. Pelon siivittämänä hän juoksi takaisin kotiin.
Hänen onnistui palata huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Kaikki nukkuivat.
”Noh, sentään jokin onnistui tänä iltana.” Colin ajatteli riisuessaan kenkiään.
Colinin tunteet Camillaa kohtaan olivat ristiriitaiset. Toisaalta hän pelkäsi tätä, olihan tämä vampyyri... tai ei, oikeastaan vain arasteli. Olihan tyttö juuri pelastanut hänen henkensä. Toisaalta hän odotti kiihkeästi pääsevänsä puhumaan tämän kanssa. Jokin vampyyrissa kiehtoi häntä. Colinista tuntui, kuin kokonaan uusi maailma olisi hänen ulottuvillaan ja hän voisi päästä osaksi sitä. Vampyyreja... kuin suoraan kirjoista. Aamulla pihalla varmaankin käyskentelisi aarnikotkia!
Uupuneena Colin asettui makaamaan sängylleen. Eihän siitä olisi haittaa, jos hän sulkisi silmänsä hetkeksi...
Joku koputti ikkunaan terävästi, ja Colin havahtui hereille. Hän vilkaisi kelloa. Kohta olisi jo aamu. Silmien sulkeminen ei tainnutkaan olla niin hyvä ajatus. Koputus kuului uudelleen. Colin nousi avaamaan ikkunan. Se oli Camilla.
”Hei”, hän tervehti Colinia, ”sinulla on kaunis huone”, se lisäsi katsottuaan ympärilleen. Colin ei osannut vastata mitään. Ei häntä varsinaisesti jännittänyt - hän ei vain keksinyt mitään sanottavaa. Sukankärkien katselu oli nyt ainut, mitä hän osasi tehdä.
Camilla ei ilmeisestikään tuntenut oloaan vaivaantuneeksi. Hän istuutui Colinin sängylle ja viittoili Colinia tulemaan viereensä.
”Niin, meillä on paljon puhuttavaa”, Camilla aloitti silmäillen Colinia miettivästi, ”mistä oikein aloittaisin... No, alusta tietenkin. Kerron sinulle tarinani.
” Synnyin Pohjois-Skotlannissa vuonna 1881. Isäni, jonka näitkin, oli pappi. Täällä oli silloin pieni kylä ja muutimme tänne isän työn perässä. Olin silloin neljävuotias. Samana vuonna rakennettiin hautausmaan kappeli.” Camilla piti tauon.
”Tiedätkös”, hän aloitti jälleen, ”näytät aivan kaksoisveljeltäni. Hän kuoli ollessamme kahdeksan. Skotlannissa riehui silloin rutto.”
Colin ei ollut aivan varma, mutta jokin kyyneleen tapainen näytti kimaltelevan Camillan silmäkulmassa. Jokin liikahti hänen sisällään. Toisaalta hän oli järkyttynyt: tyttö oli 120-vuotias! Toisaalta taas hän ei voinut olla säälimättä tätä: oli varmasti kamalaa menettää veli. Vaikka hänen ja Marcuksen välit eivät järin mahtavat olleetkaan, ei hän silti olisi toivonut toisen kuolevan.
”Se oli raskasta aikaa. Paljon ihmisiä kuoli. Skotlannissa oli silloin myös noitavainot - tai oikeastaan vampyyrivainot.”
Colin terästäytyi. Nyt oli tulossa jotain tärkeää.
”Isoisäni, se ruskeahiuksinen, osallistui niihin isäni kanssa. Oli vuosi 1892. Olin 11-vuotias. Aluksi kaikki sujui hyvin. Vampyyria ei ollut löydetty, mutta kenellekään ei ollut sattunut mitään. Sitten äitini katosi.” Camilla piti tauon. Hänen oli selvästi vaikea puhua aiheesta. ”Järjestettiin suuret etsinnät, mutta sitten muitakin perheestämme alkoi kadota. Kun minun vuoroni tuli, olin viidentoista - ja viimeinen.
”Muuta sinun ei tarvitse tietääkään. Jäimme asumaan hautausmaalle. Äitini siepannut vampyyri saatiin kiinni ja hänet tuhottiin. Silloin vainot rauhoittuivat ja saimme olla rauhassa. Jollain julmalla tavalla olen jopa hyvilläni, että kiinnijäänyt oli juuri hän - jonkun piti kuitenkin jäädä, muuten vainot eivät olisi loppuneet, oli parempi, että se oli joku muu kuin perheestäni.
”Siitä asti olemme asuneet täällä. Aluksi oli vaikeaa totutella vampyyriksi, mutta selvisimme siitäkin. Olemme kerran tavanneet muita vampyyreita, mutta siitä on jo 50 vuotta. Meikäläiset eivät juurikaan pidä yhteyttä toisiinsa - on turvallisempaa elää erillään pieninä ryhminä kuin keskittyä jonnekin. Herättäisimme huomiota.
”Mutta nyt. Onko sinulla kysyttävää, haluatko tietää vielä jotain? Mitä muuten ajattelet minusta?” Camilla kysyi uteliaana. Tämän suorapuheisuus ja avoimuus hämmensi Colinia.
Colinin pää oli täynnä kysymyksiä, eikä hän tiennyt, minkä niistä esittäisi ensiksi. Camilla kuitenkin tulkitsi hiljaisuuden väärin. Hänen ilmeensä synkkeni.
”Et kai sinä pelkää minua!”
”Ei, en!” Colin änkytti, ”minä vain... On niin paljon kysyttävää. Niin paljon uutta. Tuntuu, kuin olisit avannut minulle tien uuteen maailmaan!”
”Voi, Colin!” Camillan silmät kostuivat kyynelistä ja tämä kietoi kätensä Colinin kaulaan. ”Ystävyys on ihmisille tärkeää, mutta vampyyreille se on korvaamatonta. Kuka muka rakastaisi hirviötä?” Camillan hiljaiset, Colinin korvaan kuiskatut sanat olivat kauniit, saivat Colinin hymyilemään. Camilla, hänen ystävänsä.
Viimein rauhoituttuaan hän sanoi: ”Tiedätkö, olemme tunteneet vasta hetken, mutta nyt jo olet ystäväni. Mutta minusta olet enemmän. Olet veljeni.”
Colin tiesi täsmälleen, mitä Camilla tarkoitti, sillä vaikka tämä oli vampyyri ja häntä yli sata vuotta vanhempi, tuntui kuin heidän välillään olisi jonkinlainen yhteys; Kun Camilla kertoi kuolleesta veljestään, hän sääli tätä. Se sääli oli enemmän kuin ystävälle osoitettua. Se oli osoitettu siskolle. Hänen omalle siskolleen. Kun taas Camilla halasi häntä, hän tunsi onnea tehtyään toisen iloiseksi. Se oli sisarusrakkautta.
”Siskoni...” Colin kuiskasi hiljaa. Silloin häntä alkoi äkkiä väsyttää. Yli vuorokauden valvominen alkoi näkyä.
”Lähden nyt. Sinun on päästävä nukkumaan”, Camilla sanoi noustessaan ylös, ”Tulen ensiyönä uudestaan, mutta älä sinä tule - edes päivällä - hautausmaalle. Näithän, miten perheeni siihen suhtautuu.” Camilla kääntyi lähteäkseen.
”Odota!” Colin huudahti liian kovaa. Onneksi Marcuksen tuhina viereisessä huoneessa jatkui entisellään. Hän ei tahtonut, että Camilla lähtisi. Tuntui siltä, että jos hän nyt päästäisi tytön, koko uusi maailma voisi haihtua ilmaan. Camilla taisi huomata hänen pelkonsa, sillä hän sanoi: ”Tulen ihan varmasti. Heti, kun vanhempasi ovat nukahtaneet. Odota minua!” Sitten hän hyppäsi ikkunasta ja katosi pimeyteen.
~*~*~
Colin havahtui hereille, kun oveen koputettiin. Hetken hän jo luuli Camillan tulleen etuajassa, mutta tajusi sitten auringon paistavan. Eiväthän vampyyrit voineet kulkea ulkona päivällä.
”Hei, pikkuveli, ootko jo hereillä?” Marcus huuteli oven takaa. Mitähän kello oli?
Colin mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi ja Marcus pelmahti sisään.
”Hei, pikkuveli, tiedätkös, mitä kello on?”
Colin pudisti päätään. ”No, ihan vain tiedoksesi, kohta on päivällinen.” Marcus lähti.
Päivällinen? Oli siis jo iltapäivä.
Colin pukeutui nopeasti ja kiirehti keittiöön. Äiti oli laittamassa ruokaa. Mitä hän sanoisi? Vanhemmat varmaankin vaatisivat jonkin selityksen pitkään nukkumiselle. Toivottavasti pelkkä pitkään valvominen riittäisi...
”Huomenta, Colin”, äiti tervehti häntä laittaessaan pöytään lihapullia, ”päätit näköjään sittenkin nousta vielä tämän päivän puolella. Isän kanssa jo mietimme, että onkohan sinua vampyyri purrut, vai mikä on”, hän naureskeli ja jatkoi pöydän kattamista.
Colin huokasi helpotuksesta. Ehkä tämä kävisi helpommin, kuin hän oli osannut kuvitellakaan.
~*~*~
Illalla Camilla koputti Colinin ikkunaan, kuten oli luvannutkin, heti Colinin vanhempien nukahdettua. Tänäkin yönä he istuivat Colinin sängyllä juttelemassa ja Colin sai kuulla siskoltaan paljon lisää.
Ensinnä: Camilla ei itse asiassa ollut vampyyri. Hän oli vampiainen, koska alle 21-vuotiasta ei voinut muuttaa vampyyriksi.
Vampiaiset olivat vampyyrilapsia. He olivat vahvempia ja heillä oli ihmisiä paremmat aistit, mutta he eivät osanneet lentää ja he söivät tavallista ruokaa. Auringonvalo oli vampiaisille vaarallista, jopa vaarallisempaa kuin vampyyreille. He tuhoutuisivat alle kahden minuutin altistuksesssa.
Seuraavana yönä he lähtivät ulos. He kävelivät yhdessä metsässä välillä jutellen ja kertoillen itsesään, välillä aivan hiljaa. Näkymätön side yhdisti heidät. Sisko ja veli.
Ajan myötä Colin kasvoi ja vanheni, mutta koskaan hän ei unohtanut siskoaan, vampiaista. Joka oli ikuisesti lapsi.
Nykyään, ollessaan vanha ja kurttuinen, hän kertoo tätä tarinaa eteenpäin - ja yhä edelleen hän voi nähdä pienten kasvojen kurkistavan ikkunan takaa.
~*~*~
Rakkauteni runoihin ei kuitenkaan koskaan sammu ja tässä taas yksi väkerryksistäni. 
(selvä, normaali ihminen, sehän on selvä.)
Vancha PoV.