Beta: Brangwen
Fandom: RPF
Pairing: Wolfgang Amadeus Mozart/ Aloysa Weber
Genre: fluffy, angst
General: K7
Warnings:-
Disclaimer: Mozartit ja Weberit kuuluvat itselleen. Perustuu värittämiini tositapahtumiin todellisissa paikoissa 1700-luvulla. Ainoastaan kaikki random on minun.
Summary: Niin syntyi sinfonia nro. 31, Pariisilainen.
A/N: Osallistuu haasteisiin Sitaatti-& sananlasku (hiddenbenin lause: "I tell my piano the things I used to tell you." ("Kerron pianolleni ne asiat, jotka minun oli tapana kertoa sinulle.") ), Hieman tuntemattomampia fandomeja sekä Oppia ikä kaikki. Mikäli joku ei jaksa laskea/ tunnista tekstistä, Mozart on tässä 26-vuotias ja eletään vuotta 1777.
Kaduilla Salzburgin
Nuori säveltäjä käveli pitkin Salzburgin katuja. Kuu loisti taivaalla ohuen pilvikerroksen läpi luoden valoaan lumisille kaduille. Vain harva ihminen oli enää siihen aikaan liikkeellä.
Wolfgang kiirehti askeleitaan pakkasen saadessa hänen varpaansa kipristelemään. Aloysa asui kaupungin liepeillä äitinsä, siskonsa ja sairaan isoisänsä kanssa. Aika oli myöhäinen vierailulle, mutta Wolfgangin sydäntä varjosti suru, jonka jakamiseen ei ollut enää kauaa aikaa. Jo aikaisin huomenaamuna hänen äitinsä ja hän lähtisivät Salzburgista pitkälle matkalle aina Pariisiin asti.
Kynttilöiden valo loisti Weberien ikkunasta ja iloinen puheensorina ja musiikki kantautuivat nuorukaisen korviin. Aloysan sisko, Constanze, soitti viulua.
Musiikkiin tuli tauko Wolfgangin koputettua oveen Aloysan riennettyä avaamaan. Tämän kasvot kirkastuivat nähdessään, kuka ovella oli.
”Iltaa Wolfgang, mikä tuo sinut tänne tähän aikaan illasta?”
”Kaunis äänesi kantoi kotiini asti enkä voinut vastustaa sen ihanaa sointia.”
”Höpsö. Pitkän matkan taitoit vain lauluani kuullaksesi. Onko jokin hätänä?”
”Kertoisin uutiseni mielummin sisällä lämpimässä, jos sallit.”
”Ah, tottakai! Olinpas minä huolimaton. Käy sisään, käy sisään.”
Wolfgang käveli Aloysan perässä sisään pieneen eteiseen, joka johti suurempaan oleskelutilaan. Muu Weberien perhe istui seurustelemassa sohvalla ja tuoleilla. Constanze ripusti viuluansa takaisin seinälle.
”Constanze, älä suotta minun takiani lopeta! Kuulin soittosi ulos asti. Kauniimpaa en ole kuullut edes Wienin hovissa!”
”Imartelette minua.” Constanze vastasi kuitenkin selvästi hyvillään ja otti viulunsa takaisin käteen. Pian ilmoille kiirkin jo taidokas viulukonsertto 207, jonka Wolfgang oli kaksi vuotta sitten säveltänyt. Hymyillen muusikkojen katseet kohtasivat ja Wolfgang nyökkäsi hyväksyvästi.
”Istuhan ja kerro uutisesti.” Aloysa kehotti ja ohjasi säveltäjän istumaan viereensä sohvalle. Tämän tummat, huolestuneet silmät kohtasivat Wolfgangin omat viulukonserton säestämänä. Aloysa tuntui vaistoavan, ettei kaikki ollut hyvin. Naisen vaisto.
”Aloysa, rakkaani. Niin monta päivää ja niin monta yötä sinusta ehdin haaveilla ja jokaisen haaveen kohdalla rakkauteni syveni entisestään. Olit kuin kesäinen päivä, johon jokainen rakastuu heti ensinäkemältä, mutta jonka koko ihanuutta ei pysty elinaikanaan ymmärtämään.” Hän piti tauon puheessaan ja katseli rakastaan. Jäähyväiset olivat aina vaikeita, olivat ne sitten pysyviä tai eivät.
”Rakkaani. Niin monta kertaa olen rakkautesi kuullut, mutta yhä se saa sydämeni sykkimään. Mutta onko tämä se uutinen, jonka tahdoit tulla kertomaan? Mikäli on, olen helpottunut. Ehdin jo luulla sen olleen jotain pahaa. Tämä lämmittää sydäntäni. Minäkin rakastan sinua.”
”Voi, olisipa tämä todella kaikki, mitä tulin kertomaan! Isäni tahtoo minun matkustavan äitini kanssa Ranskaan, Pariisiin, esiintymään. Voin joutua viipymään kauankin.”
Pitkän hetken rakastavaiset vai katsoivat toisiaan silmiin surullisina. Sama suru, sama kaipuu paistoi molempien silmistä Aloysan nyökätessä hiljaa.
”Mene, rakkaani, mene. Niin sinun täytyy. Mutta muista minua aina iltaisin ja nähdessäsi muita kauniita naisia. Muista, että minä odotan sinua täällä.”
”Sinä olet ainoa rakkaani. Ainoa, jolle olen koskaan sydämeni antanut. Pidä itsestäsi hyvää huolta. Ja sydämestäni myös. Jätän sen sinun käsiisi.”
Lumen sataessa alas tiheänä verhona Wolfgang sulki Weberien oven ja näki Aloysan vilkuttamassa ikkunassa. Hän tunsi pakahtuvansa suruun ja ikävään, mutta Pariisin matkaa ei voinut siirtää.
Kellon lyödessä kymmentä nuori säveltäjä aloitti kotimatkansa tietämättä, että oli juuri hyvästellyt rakkaan Aloysansa viimeistä kertaa. Kohtalon polut olivat mutkikkaat eivätkä edes nuoren säveltäjän sydämessä soivat viulun taidokkaat sävelet niitä onnistuneet pehmittämään.
~*~*~
Pariisin kadut olivat talvisin sateisia. Nytkin satoi vettä. Kylmää vettä, joka maahan osuessaan muodosti tien pinnalle petollisen jään. Ihmiset kulkivat kaduilla nopeasti kaulukset ylös nostettuina, yrittäen suojautua sateelta.
Wolfgang ja hänen äitinsä Anna Maria asuivat pienessä, mutta ylellisessä asunnossa lähellä Pariisin keskustaa. Asunnossa oli vain kolme huonetta: makuuhuone, pieni keittiö sekä oleskelutila. Oleskelutilan nurkassa seisoi koristeellinen, siro piano, sen yllä seinällä roikkui Wolfgangin viulu. Anna Maria oli kylässä uuden ystävättärensä ja tämän miehen luona ja Wolfgang oli yksin kotona. Näinä hiljaisina hetkinä hänellä oli tapana istua ikkunan reunalla tuijottamassa ulos sateeseen. Näinä hiljaisina hetkinä hänen sydämensä vaelsi kaukana Saltzburgin ahtailla kaduilla. Näinä hiljaisina hetkinä hän kaivoi esiin kynän ja paperia ja yritti kirjoittaa kirjeen rakkaalle Aloysalleen. Mutta sanat eivät vain tulleet. Tunteet olivat asia, joita ei vain voinut vangita paperille. Ne olivat jotain suurempaa, jotan enemmän. Siksi ainoat sanat, jotka säveltäjä sai kirjoitettua olivatkin: ”Kerron pianolleni ne asiat, jotka minun oli tapana kertoa sinulle.”
Piano ymmärsi häntä. Piano kuunteli. Se taipui juuri niihin herkkiin ja surullisiin säveliin, jotka kaiversivat myös nuoren muusikon sydäntä. Pianon avulla Wolfgang pystyi lievittämään kaipuutaan, jakaamaan sen muiden kanssa.
Sydämessään Wolfgang tiesi, että hänen palatessaan mikään ei ollut enää ennallaan.
Niin syntyi sinfonia nro. 31, Pariisilainen.
~*~*~
Linkki teokseen (YouTube).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti