Jokisillalla istun, veteen katselen [Muumit, K11]

Author: Culliina
Beta: Ärtsoppa
Fandom: Muumit
Pairing: Nipsu/ Ninni
Genre: lievä horror, angst, ficlet
General: K11
Disclaimer: Muumit kuuluvat kirjailija Tove Janssonille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Sen päivän jälkeen Muumilaakso ei enää ollut entisensä.
A/N: Ylitin itseni eikä tämä osallistu mihinkään haasteeseen Muumit kuuluvat mielestäni ehdottomasti vaikeimpiin fandomeihin kirjoittaa - he ovat iloisia, elämänhaluisia, pinnallisia. Asiat joko ovat tai eivät ole hyvin, jos eivät, asia korjataan. Pitkät masennusjaksot eivät kyllä ole Muumeille canonia! Rakentavaa palautetta otan siis erittäin mielelläni vastaan. Ärtsoppa tykkäsi tästä tälläisenä, mutta minusta tässä on vielä jotain hämärää.

Jokisillalla istun, veteen katselen

Puut loivat raskaat varjonsa alas maahan. Vain sieltä täältä pilkisti auringon valoa merkkinä taivaalla loistavasta auringosta. Koko metsä tuntui odottavan jotain – mitä? Sitä ei Nipsu tiennyt. Hän käveli pitkin polkua peloissaan ja säpsähti silloin tällöin luultuaan jonkun liikkuvan varjoissa. Mikään ei kuitenkaan liikkunut, mutta Nipsu oli täysin varma jonkun tarkkailevan häntä. Saattoi olla ollut virhe tulla Noitametsään, mutta Muumipeikko oli sanonut Ninnin tarvitsevan apua.

Siispä Nipsulle ei ollut jäänyt vaihtoehtoja.

Polku mutkitteli ja saapui lopulta joelle. Joki oli uhkaavan musta, sen pinnalla ei näkynyt värettäkään. Paha tahto suorastaan huokui siitä ja Nipsu perääntyi pelokkaana, mutta ei, hän ei lähtisi pakoon – Ninnin tähden.

Nipsu katseli ympärilleen. Oikealla puolella joen yli kulki vaha pieniä jokikiviä. Ne olivat liukkaita, mutta varovasti Nipsu alkoi astella niitä pitkin varoen tarkasti astumasta veteen. Puolessa välissä jokea hän kuitenkin liukastui ja kaatui veteen.

Nipsu päristeli hädissään; hän hukkuisi, tällä kertaa pohja ei olisi lähellä eikä kukaan saapuisi auttamaan. Epätoivoisena hän räpisteli ja taisteli veden hukuttavaa voimaa vastaan.

Tällä kertaa se ei riittänyt. Ninni ei enää koskaan saanut nähdä Nipsun iloisen aurinkoisia kasvoja, sillä joen varjot olivat ottaneet tuon nuoren Muumilaakson asukin omakseen. Nipsu oli menettänyt henkensä auttaakseen ystäväänsä, Ninniä.

~*~*~

Muumipeikko istui yksin sillalla; vain yhden keskustelun takia hänen ystävänsä oli lähtenyt kohtalokkaalle matkalle. Yksi keskustelu oli koitunut yhden hengen kuolemaksi. Vain vesi ymmärsi hänen rintaapolttavaa suruaan. Lähimmäisen takia koetun tuskan roihun saattoi vain joki sammuttaa. Sen päivän jälkeen Muumilaakso ei enää ollut entisensä.

Kiitos ja kumarrus!

Voi tätä onnea! Kerran vuodessa järjestettävissä finipikareissa äänestetään viime vuoden parhaita kirjoittajia, taiteilijoita, tekstejä ja hahmoja. Voitin Vuoden Runoilija - pikarin, sijoituin kolmanneksi Vuoden Muu Fandom:issa teksillä Suojele varjojen vaaroilta ja kolmanneksi myös Vuoden Angst-ficcarissa. Kiitos tuhannesti kaikille äänestäneille, arvostan tätä erittäin paljon ♥ Varsinkin Vuoden runoilijan pikari on itselleni tärkeä, ihana nähdä teidän pitävän tuotoksistani.

Vaikka blogin päivitystahti näyttää hidastuneen murto-osaan lokakuusta 2011, ei hätää. Moni teksteistäni lähtee tai on lähtenyt julkaisijalle enkä siksi voi niitä netissä julkaista, mutta kaikki fandomilliset postaan tänne :) Tuotoksiani voi seurata myös Fifistä (Fiksu ja Filmatiivinen Fiktiofoorumi). Sivustolla K18-tasoiset tekstit sekä RPF (real person fiction) näkyvät vain rekisteröityneille käyttäjille, mutta kaikkea muuta pystyy lukemaan kirjautumatta.

Uni:

Laurië lantar [TLOTR, K7]

Author: Culliina
Fandom: TLOTR
Pairing: Glorfindel/ Lindir
Genre: fluffy, angst, ficlet
General: K7
Warnings: -
Disclaimer: J.R.R. Tolkien (♥) omistaa fandomin ja haltiakielen, en saa tästä rahallista korvausta.
A/N: Osallistuu haasteeseen Slash10. Spoilaa Silmarillionia juonellisesti vähän, mutta tämän tunteminen auttaa. Nimi on haltiakieltä ja tarkoittaa suomeksi "Kultana putoavat".

Laurië lantar

Taivaalla loistavat tuhannet tähdet, tuhannet merkit menetetystä rakkaudesta. Puut huojuvat tuulessa, unohdetut kuiskaukset kaikuvat ilmassa. Joskus puut tanssivat valossa tähtien, auringon, kertoivat tarinoitaan. Se aika on mennyt – onodrimin suku on sammunut.

Meri kutsuu kaukaa. Sen takana unelmat, kaikki ne menetetyt vuodet. Vain laulut, muistot ja sydämen tuska, kaipuu on jäänyt.

”Laurië lantar lassi súrinen...*” kuiskaus, vaimea ja hento kuin itse hiljaisuus, kantautuu Glorfindelin korviin.

”Ja tuuli kantaa ne taakse taivaan.”

”Luokse Elberethin tähtien, ulottumattomiin maallisen rakkauden, sitäkö haluat?”

”En, vaan luokse kaltaisteni, maahan, jota rakastan.”

”Laula siitä, rakkaani. Matkusta taakse merien – ja ota minut mukaasi!”

”Vain laulaja pyytää toista laulaen tartuttamaan tuskaa ja vain tietämätön tahtoo sen osakseen. Et tiedä, mitä pyydät. Lauluja olet kuullut ennenkin”

”Olen kuullut tarinan, montakin, samoin säkeitä ja sointuja. Olen kuullut tarinoita sinusta, kokenut niitä kanssasi, mutta sinä et ole niitä minulle kuvannut. Olen matkannut ruumiissasi ja rakkaudessasi, vaan en kaipuussasi. Kuinka voisin ymmärtää sitä?”

”Voit oppia hyväksymään, että kaikkea ei tahdo eikä voi jakaa - niin kuin ei äitikään anna lastansa örkeille tämän kysyessä, mitä nämä ovat.”

”Olet antanut minulle sydämesi, nyt näen sen olevan pahasti haavoittunut. Anna minun korjata se!”

Puiden kahina ja lintujen hiljainen viserrys jostain kaukaa on ainoa ääni hiljaisuudessa. Yö jatkuu ja kaksi vaiennutta hahmoa seisoo siellä tuulen hiljaa heilutellessa kultaisia hiuksia. Sanoja ei tarvita.

”A Elbereth Glithonien,
siliveren penna míriel
o menel aglar elentah!
Na-chaered palan-díriel
o galadhremmin ennorath,
Fanuilos, le linnathon
neg aear, sí nef aeron!”

Glorfindelin laulaessa yö kirkastuu, lisää tähtiä syttyy taivaalle. Sydäntä särkevä ikävä ja sen takaa  kantautuva häpeä värittävät laulun, tekevät siitä hengittävän. Aivan kuin laulu muuttuisi Glorfindelin äänestä todelliseksi, unelma laskeutuisi maan päälle.

Laulun jälkeen on jälleen hetken aivan hiljaista.

”Kiitos”, Lindir sanoo. Muut sanat tuntuvat turhilta; edes haltija ei osaa hävittää toisen murhetta. Ainoa, minkä Lindir voi rakkaansa eteen tehdä, on olla siinä. Ehkä Glorfindel vielä joskus palaisi Siunattuun valtakuntaan, ehkä ei. Se kuitenkin olisi varmaa, että Lindir pysyisi hänen rinnallaan. Joitain asioita ei vain olla tehty muutettaviksi.

Käsi tarttuu toiseen ja kaksi hahmoa katoaa metsän siimekseen. Polkua ei tarvita; tähdet näyttävät tien. Samaa tietä ja samoja tähtiä katsellen kulki onodrim kauan sitten, silloin kun maailma vielä oli nuori.

~*~*~

* lehdet putoavat kultana tuuleen